90-vuotias Hertta Maria Sirkiä joutui lapsena piilottelemaan niin venäläisiltä kuin saksalaisiltakin sotilailta. Vuosaaressa hän on asunut ja viihtynyt jo kuutisenkymmentä vuotta.
Hertta Maria Sirkiä, kerro itsestäsi.
– Synnyin vuonna 1932 Inkerin Venjoella, jossa asuimme vuoteen 1943 ollessani 11-vuotias. Kävin pari vuotta venäjänkielistä koulua siellä, enää en osaa puhua venäjää. Sota-aikana piilottelimme vuoroin venäläisiltä ja välillä saksalaisilta sotilailta metsien havumajoissa, olihan kodistamme vain 30 kilometriä Pietariin, sotarintamat olivat lähellä. Ollessamme pommisuojassa meitä kehotettiin nukkumaan suu auki, jottei korvat menisi lukkoon pommin osuessa lähelle.
Suomen ja Saksan edustajat sopivat Inkerin suomalaisen väestön siirtämisestä Suomeen, ja 1943 meidät kuljetettiin tavarajunalla sotapakolaisina saksalaisten perustamalle Hatsinan leirille rintaman lähettyville. Vaihdoimme siellä vähiä tuomiamme tavaroita ruokaan.
Hatsinasta päädyimme lopulta Viron Paldiskin sataman kautta laivalla Suomen Hankoon. Laivalla pyysin ja pääsin kannelle ihmettelemään merta. Muistan, että piikkilangalla aidatussa Hangon vastaanottoleirissä meidät käytettiin täisaunassa. Olimme vuorokauden tuolla leirillä.
Hangossa olimme noin viikon verran, josta päädyin Paimion kautta Kytäjälle ja Myllykylään. Vuonna 1954 aloitin Väestöliiton pitämässä Nordsjö Kallvikin (nykyinen Vuosaari) Skatan kartanon läheisessä Meriharjun kotisisaropistossa. Koulutukseltani olen kotisisar, mutta ammattinimikkeeni oli kodinhoitaja. Vuonna 1958 menin naimisiin Aimon kanssa, olen synnyttänyt kaksi poikaa ja minulla on neljä lastenlasta.
Kivisaarentie on mielestäni paras paikka asua, mutta Inkeriin on kova kaipuu. Sinne en enää pääse, onneksi on muistot jäljellä. Olen kokenut monenlaista elämässäni, kaikki on ollut opiksi, katkera en ole ja nyt olen kiitollinen kaikesta.
Kuinka kauan ja missä olet asunut Vuosaaressa?
– Marraskuussa 1963 muutimme mieheni kanssa silloiseen Broändaan Vartiokylään. Tuon kadun osoite vaihtui myöhemmin Poijutieksi ja lopulta Rantakiventieksi, jossa asuimme lopulta mieheni ja kahden pojan kanssa. 2016 muutin nykyiseen kotiini Kivisaarentielle. Eli kahdessa paikassa olen Vuosaaressa asunut yhteensä noin 60 vuotta. Sitä ennen ehdimme asua mieheni kanssa Herttoniemessä, Jollaksessa ja Vartiokylässä, eli Itä-Helsinki oli tuttua seutua ennen muuttoa Vuosaareen, joka kuului vielä 1963 Helsingin maalaiskuntaan.
Oletko käynyt kouluja tai työskennellyt Vuosaaressa?
– Kotisisaropiston opiskeluiden lisäksi työskentelin Helsingin kaupungin kotipalveluautossa myös Vuosaaressa. Sen lisäksi olen tehnyt kolmisenkymmentä vuotta vapaaehtoistoimintaa Vuosaaren seurakunnassa muun muassa lähimmäispalvelussa. Kokemusta minulla on myös Vuosaaren seurakuntaneuvostosta ja Helsingin kirkkovaltuustosta.
Mikä on parasta Vuosaaressa?
– Parasta Vuosaaressa on luonto: sen kun malttaa pysähtyä katsomaan ympärilleen.
Onko Vuosaaressa jotain kehitettävää?
– Mielestäni sosiaali- ja terveyspalveluihin pitäisi antaa lisää resursseja ja 560-bussilinjalla tulisi olla tiheämmin pysäkkejä. Ja toivon myös, että Vuosaaren väljyys säilyisi eikä rakennettaisi niin tiheästi.
Mikä on suosikkipaikkasi Vuosaaressa?
– Kun vielä kykenin liikkumaan hyvin, niin tykästyin Vuosaarenhuippuun. Se on hieno paikka, sillä sieltä on laajat näkymät joka puolelle. Näkymät antavat autuuden tunteen. Myös koti-ikkunasta katselu on mukavaa, näkee puunlatvat ja pilvet.
Mitä olet harrastanut Vuosaaressa?
– Olen ollut mukana esimerkiksi Vuosaaren Pienkiinteistöissä, Eläkkeensaajissa ja Vuosaari-Seurassa. Nykyään olen jäsenenä Vuosaaren sydänyhdistyksessä. Aikoinaan puolustin Mustavuorta kovasti rakentamiselta ja harrastin palstaviljelyä Fallpakassa. Ennen kävelin kaikki välimatkat, avantouin Rastilassa sekä kävin muun muassa vesijumpassa ja kuntojumpassa Urheilutalolla. Nykyään pyrin liikkumaan päivittäin vähintään kotonani.
Mikä on mieluisin muistosi Vuosaaresta?
– Mieluisaa on joka päivä, kun jää juttelemaan iloisten ja hymyilevien ihmisten kanssa. Lisäksi olen äärettömän kiitollinen ystävilleni, jotka ovat olleet tukihenkilöinä niinäkin päivinä, kun en meinaa pystyssä pysyä.
Haastattelu ja kuva: Antti Honkanen
