Vuosaari-lehden numerossa 40/2018 olleen tekstini vastineeksi Marko Heikkinen kirjoitti numero 42/2018 Lukijalta-palstalle tekstin Lajikatoa ei saa vähätellä. En ole tarkoittanut vähätellä lajikatoa maailmassa. Syyllisiä etsitään kuitenkin aina.
Maailman sivu ilmasto on muuttunut moneen kertaan ilman, että olisi ollut auton tai tehtaan puolikastakaan, pontikka- ja viinitehtaita kylläkin. Lähes sata prosenttia maailmamme lajeista on kuollut aikanaan sukupuuttoon, onneksi ei täyttä sataa prosenttia.
Sudenkorennot ovat fossiililöytöjen perusteella evoluution vanhimpia eliölajeja. Rooman valtakunnan aikana Karthagon alue oli kaksi tuhatta vuotta sitten valtakunnan vilja-aitta. Nyt siellä ei ole ollut satoihin vuosiin muuta kuin hiekkaa. Samoin oli Kaksoisvirran maassa Aabrahamin aikoina nykyisen Irakin alueella. Maatalous ja liika laiduntaminen ovat aiheuttaneet humuksen lentämisen taivaan tuuliin.
Varmimmat tiedot saa Luonnontieteellisestä keskusmuseosta (LUOMUS:ta); entisestä eläinmuseosta. Siellä on kirjattu tutkijoiden toimesta eläinkantojen muutoksia jo vuosikymmenten ajan. Jos ei voi luottaa yliopistotutkijoihin, niin mihinkä sitten. Itse olen ollut mukana lintu-, päiväperhos- ja korentoinventoinneissa.
Luonto-ohjelmien vetäjät usein alkavat ”seikkailla” milloin arktisilla-alueilla tai sademetsissä. On ehkä yksinkertaisempaa olla huolissaan orangeista, sarvikuonoista tai jääkarhuista kuin siitä, mitä näemme ikkunastamme. Salametsästys on tuhoisaa biodiversiteetin kannalta, mutta niin Suomessakin kaadetaan vuosittain ”petovihan” puuskassa tutkimukseen tarkoitettuja pantasusia.
Luonnonsuojelu on lajien elinympäristön suojelua, oli kyseessä sitten merikotka, saimaannorppa tai perhoslaji. Jokainen lapsi tai lapsenlapsi tietää apinan ja norsun, mutta kaikki eivät edes tiedä, mistä maito tulee.
Markku Piipponen
