Vuosaari-lehdessä (16.12., 13.1. ja 20.1.) on herännyt keskustelua Meri-Rastilan rantametsään mahdollisesti perustettavan luontopolun opasteiden kielipolitiikasta. Yhdyn Tiina Niemisen näkemykseen, että englannin ei tulisi olla mikään itsestäänselvä valinta kolmanneksi kieleksi – eikä oikeastaan edes lähellä sitä.
Helsingin virallisia kieliä ovat suomi ja ruotsi. Koko Uudenmaan rannikolla ruotsi on näistä kahdesta vieläpä alkuperäisempi paikallisyhteisön pääkieli, vaikka suomi onkin sittemmin syrjäyttänyt sen tästä asemasta pääkaupunkiseudulla. Kaikissa Helsingin alueelle asennettavissa kylteissä ja opasteissa suomen ja ruotsin tulisi itsestäänselvästi olla tasavertaisia siten, että molemmilla kielillä annetaan täsmälleen sama informaatio, eikä toisella kielellä käytetä pienempää fonttia kuin toisella.
Tämä periaate ei valitettavasti toteudu vastikään Kallvikinniemeen perustetulla luontopolulla, jonka opasteissa englannin kielen läsnäolo kolmantena kielenä on selvästi aiheuttanut, että ruotsinkielisiä osioita on päädytty supistamaan.
Käytetään opasteissa sitten kahta, kolmea tai kymmentä kieltä, pitäisi huolehtia ainakin siitä, että suomen- ja ruotsinkieliset osiot ovat ensisijaisia ja että ne vastaavat toisiaan niin sisältönsä laajuuden kuin fonttikoonkin osalta. Jos resursseja muunkielisten osioiden toteuttamiseen löytyy, seuraavaksi tärkeysjärjestyksessä tulevat kotoperäiset vähemmistökielet (saame, karjala ja Suomen romanikieli) sekä puhutuimmat maahanmuuttajaryhmien kielet (viro, somali, venäjä, arabia).
Englannin ei pitäisi nousta tärkeysjärjestyksessä kovin korkealle, ja sen alati vain voimistuva tapa kiilata ohituskaistalta kolmanneksi kieleksi kaikissa julkisissa opasteissa vähättelee muiden Suomessa puhuttujen kielten arvoa.
Jani Koskinen,
kielitieteilijä (FM), Rastila