Vuosaaren laajat rakennushankkeet ja suunnitelmat myös luontoalueita näivertäen puhuttavat erityisesti sosiaalisen median sivuilla puolesta ja vastaan. Keskustelua seuratessa olen päätynyt ajatukseen, että vastakkaiset mielipiteet ovat suhteessa siihen, millaiseen Vuosaareen kukin on muuttanut.
Minä muutin vuonna 1980 pieneen, harvaan asuttuun lähiöön, jonka ainoat kerrostalot olivat nykyisessä vanhassa Vuosaaressa. Aurinkolahti ja Meri-Rastila olivat metsää, jossa hiihdettiin ja marjastettiin. Bussi vei Itäkeskukseen metrolle.
Heille, jotka ovat muuttaneet Vuosaareen parin viime vuosikymmenen aikana, saaremme edustaa selvästi enemmän kaupunkia kuin idyllistä harvaan asuttua kyläyhteisöä. Heidän on vaikea ymmärtää, miksi monelle pienet edelleen rakentamatta olevat metsät ja luonnonpuistot ovat niin tärkeitä, että niitä puolustetaan kaikin inhimillisin voimin.
En usko, että monikaan kaipaa aikaa ennen Aurinkolahden rakentamista ylipäätään. Moni kaipaa sen sijaan aikaa, jolloin täällä oli asukasmäärään nähden toimivat palvelut. Terveysasemia oli useita, oli Kelan toimisto, Posti ja monta pankkikonttoria. Lapset vietiin joko päiväkoteihin tai palkattiin kimpassa kotiin perhepäivähoitaja.
Ymmärrän sen, että kaupunkimaiseen Vuosaareen muuttaneiden mielestä tänne mahtuisi paljon lisääkin asukkaita ja palvelut ovat verkossa. Koti ja kotiseutu ovat jo sanoina niin vahvan tunnelatauksen omaavia, että riitely oikeassa olemisesta ei hyödytä ketään. Sallittakoon meille vanhoille vuosaarelaisille ripaus nostalgiaa ja uusille ymmärrystä ja luonnon vähenemisen suhteen.
Marit Hohtokari,
Rastilan asukas vuodesta 1980
