René Bauler.
Moni vuosaarelainen on nähnyt suoraselkäisen, aristokraatin näköisen vanhan herran kävelevän päivittäin Mustankivenpuistossa. Hän on René Bauler, joka syntynyt Luxemburgissa 18.5.1921 ja täytti juuri sata vuotta.
Saksan vallattua Luxemburgin kaikki nuoret miehet komennettiin Wehrmachtin lyhyehköön koulutukseen Tanskaan ja kohta junaan, joka vei Leningradin rintamalle. Saksa piiritti monta vuotta nykyistä Pietaria, jossa olot olivat osittain samankaltaiset kuin tänä päivänä Gazassa. Suomalaiset odottivat aseveljeään sopimuksen mukaan Syvärillä, eivät lähteneet Pietariin. René oli lähinnä huoltojoukoissa, ei varsinaisissa taistelutehtävissä.
Puolentoista vuoden kuluttua René sai kotiloman, ja kotona Resistance järjesti hänelle piilopaikan, jota vanhemmatkaan eivät tienneet. Gestapon varalle toimitettiin Berliinistä lähetettävä postikortti, jossa René kertoi paluumatkan sujuneen hyvin. Kortti vapautti vanhemmat epäilyksistä, vaikka Gestapo painosti heitä ja muita kyläläisiä ankarasti.
Reilun parin vuoden ajan René oli piilossa pienessä kylässä maatalon ullakolla eikä voinut poistua piilostaan milloinkaan.
Aikansa kuluksi hänelle järjestettiin englannin oppikirja, jota teräväpäinen, ranskaa, saksaa ja luxemburgia puhuva mies rupesi lukemaan. Ja oppi, miten oppi puhumisen, on saavutus sinänsä.
Kun jenkit sitten vapauttivat Luxemburgin sodan lopulla, René pääsi piilostaan, ja kuinka ollakaan, kylän kahdestakymmenestä maatalosta astui ulos 18 piilossa ollutta. Kylässä oli myös yksi yhteystoimintamies, kyläläiset lähtivät hänen kanssaan metsään ja miehestä löytyi 17 luodin reikää – poliisi katsoi sormiensa läpi.
René pääsi jenkkien tulkiksi ja valvomaan jenkkitukikohtien materiaalien käyttöä. Jenkit eivät juurikaan saksaa tai ranskaa puhuneet, mutta Renén englannintaito riitti ja kasvoi nopeasti. Hän oli USA:n armeijan palveluksessa kymmenkunta vuotta, pääasiassa Frankfurt am Mainissa, mutta kävi myös seuraamassa Nürnbergin oikeudenistuntoja.
Jäätyään siviiliin René perusti Frankfurtiin baarin, mutta muutti sen läheiseen Neu-Isenburgiin. Hänellä on paljon kertomuksia Frankfurtista, jossa ei sodan päätyttyä ollut enää kuin vajaat tuhat miestä, miehitysjoukkoja oli paljon, ja on vieläkin – vähän eri nimellä.
Juttu jatkuu kuvan jälkeen…
René Baulerin piilopaikassaan lyijykynällä piirtämä jäljennös jostakin aikakauslehdestä.
Rahaa ei ollut vuoden 1945 jälkeen, sillä Reichsmark oli menettänyt arvonsa, ja D-markka tuli vasta 1949. Paikkakuntalaisten elo oli surkeata, tavaraa ei ollut, kaikki oli vaihtokauppaa ja mustapörssi rehotti, mutta miehitysjoukoilta valui tupakkaa, nailonsukkia ynnä muuta ja dollarin korvikkeita – käypää rahaa. Sotilailta oli aluksi kielletty yhteistyö vihollisen kanssa, mutta pian monella amerikkalaisella oli tyttöystävä, ja äidit toivat ahdingossaan kaupalle tyttäriään ja itseään…
René jäi eläkkeelle 80-luvulla, muutti Portugaliin vuonna 1986 ja kohtasi siellä tulevan, suomalaisen vaimonsa ja tuli Suomeen 1988. Muutamaa vuotta myöhemmin aviopari muutti Vuosaareen ja liittyi pieneen ranskan keskustelukerhoomme, joka kokoontui ennen koronaa joka torstai, viime vuosina Pokkarissa. Alkuaikoina René kertoo kävelleensä läpi kaikki Helsingin kadut. Hän tuli myös tutuksi monessa kahvilassa miehenä, joka tilasi kahvin ja pullan ja istuutui tekemään käännöstöitä eri kielistä ranskaksi – huvikseen. Hän keräsi myös aforismeja ja sananparsia, joita on kertynyt toistakymmentä mustakantista vihkoa, kauniilla, mutta vanhanaikaisella käsialalla.
René ehti viettää Vuosaaressa hopeahäitään, mutta vaimo kuoli monta vuotta sitten, ja René jäi yksin ja on elellyt kissansa kanssa siitä lähtien. Hän tekee joka päivä kävelylenkin avustajansa Marian kanssa. Ryhti on edelleen erinomainen, näkö ja kuulo huono, mutta muisti ja järki olisivat kadehdittavia nuoremmallakin. Ja tarinoita riittää.
Sata vuotta vaiherikasta elämää, josta saisi hyvän romaanin. Sellainen mies – René Bauler, sata vuotta.
Mikko Pesola
