Vuosaaren syksy on pyörähtänyt vilkkaana käyntiin. Erilaiset mukavat kansanjuhlat ja tapahtumat ovat pehmittäneet laskeutumista kesän helteisistä lomapäivistä syksyyn ja arkeen. Vuosaaren tapahtumien korkeat osallistuja- ja kävijämäärät kertovat jotakin myös alueen yhteishengestä. Siitä, jota juhlapuheissa ja erilaisissa palkitsemistilaisuuksissa aina muistetaan kehua: Vuosaari-henkeä.
Yksi mukavimmista tapahtumista, jossa olen vuosien varrella työni puolesta saanut olla mukana, on ollut vanhojen vuosaarelaisten tapaaminen. Ennen vuotta 1964 Vuosaaressa asuneet ovat kokoontuneet parin vuoden välein muistelemaan menneitä, verestämään vanhoja muistoja. Vieressä kuunnelleena ja muistoja muistiin kirjanneena olen saanut tuntea ja nähdä, mille perustalle tämä yhteishenki on rakennettu. Tietysti Vuosaari ennen vuotta 1964 oli tyystin toisenlainen kuin tämä nykyinen saaremme. Asukkaita täällä Nordsjö-Kallvikiksi kutsutussa paikassa ei ollut kuin muutama tuhat, ja suunnilleen kaikki tunsivat toisensa. Useimmilla oli sama työnantaja, Lohjan Kalkkitehdas. Mutta kyllä se tuolloin kylvetty yhteishengen siemen elää edelleen liki 40 000 asukkaan nyky-Vuosaaressa, sen ovat syksyn tapahtumatkin näyttäneet.
Robottibusseja, sähköpotkulautoja, metroa, droneja ja pilvenpiirtäjiä katsellessa ei uskoisi, että lähes agraari-Nordsjöstä ei ole kulunut montaakaan vuosikymmentä. Vuosaaressa harppaus menneestä nykyisyyteen on ollut nopea ja valtava.
Jotakin Vuosaaren viehätyksestä ja vetovoimasta kertoo sekin, että monet vanhoista – tosi vanhoista – muualle muuttaneista koulukavereistani haaveilevat vielä joskus muuttavansa takaisin Vuosaareen. Nämä kyseiset koulukaverit houkuttelivat minut viime viikonloppuna golfkentälle Laajasaloon. Olen lyönyt golfpalloa muutaman kerran aiemmin, mutten ole koskaan sitä varsinaisesti pelannut. Hieman siis jännitti, kun astelin kentälle. Jännitystä ei vähentänyt vieressä seissyt kentänhoitaja, caddiemaster, ja yleisöjoukko. Keskityin, hutkaisin kunnon lyönnin ja ihmettelin: mihin pallo katosi? – Hole-in-one, hole-in-one! huusi kenttämestari. – Tulet sitten kierroksen päätteeksi valokuvaukseen ja nimesi kirjoitetaan klubirakennuksen seinään, määräsi kenttämestari. Näin tehtiin.
Elämäni ensimmäinen peli. Ensimmäinen väylä. Ensimmäinen lyönti: hole-in-one! Nyt tiesin, miltä Kim Jong-unista on joskus tuntunut. Hämmästyin, kuinka helppo laji golf olikaan; helppoa kuin heinän teko! Silmissä vilisi ammatinvaihto: kurjat lehtihommat vaihtuisivat vielä vanhoilla päivillä rahakkaaseen golfammattilaisen hommaan. Heti maanantaina jättäisin eroanomuksen keljun pomoni pöydälle sekä palkkaisin nuoren ja nätinpuoleisen caddien itselleni.
Harhaluulot lajin helppoudesta karisivat heti seuraavalla väylällä kuusten- ja koivujenkylkien kopistessa pallosateessa. Päätinkin lopettaa hyvin alkaneen golfurani siihen. – Huipulla on aina mukavampi lopettaa, ei lottovoittokaan osu kahdesti samalle miehelle.
Kitkerimmät onnittelut hole-in-one olen saanut golfin vannoutuneilta harrastajilta. Ymmärrän tuon katkeruuden hyvin, jos vuosienkaan kepinheiluttelun jälkeen reikä ei löydy.
Terveisin
Holari-Honkanen
eero.honkanen@vuosaarilehti.fi
Tällä pakina-palstalla ihmetellään elämää vuosaarelaisin silmin.
