Pikkutikan talvivierailu

Pikkutikka.

Pikkutikka. Kuva: Markku Piipponen

Tikkalinnut eivät muuta etelään talveksi kuin poikkeuksellisesti tehden ravintotilanteen vuoksi vaelluksia eri ilmansuuntiin. Suomen valkoselkätikat ovat voimissaan Venäjän Karjalan muuttoliikkeen ansiosta. Metsänhoito on siellä tehottomampaa kuin meillä suosien muun muassa tikkoja.

Pikkutikka (Dendrocopus minor) on näyttäytynyt Vuosaaressa pitkin syksyä useampaan otteeseen Kangaslammen ympärillä. Onhan siinä lähellä Mustavuori ja muitakin lehtipuuvaltaisia habitaatteja. Se noukkii ravinnokseen lehtipuista hyönteisten munia ja toukkia. Lintu pesii harvalukuisena koko maassa tunturikoivikoita myöten. Vanhat tammikot ja lahoavat lepikot ovat suosittuja elinympäristöjä. Kolo tehdään tai koputellaan joka vuosi uudestaan muitten isompien tikkalintujen tapaan. Telkät, koskelot, tiaiset, leppälinnut, uuttukyyhkyt ja pöllöt saavat näin tarvitsemansa pesäkolon. Ennen linnunpönttöjä tikankolot olivat kolopesijöiden ainoita pesimäpaikkoja.

Pikkutikka muistuttaa ulkonäöltään valkoselkätikkaa ollen vain huomattavasti pienempi, vain varpusen kokoinen. Reviiriäänet, rummuttelut esimerkiksi sähkötolppien metallisiin suojalevyihin ovat äänekästä kuultavaa näin pienelle linnulle. Normaali kutsuääni on vain hentoinen ”piik”. Kuulohavainto riittää asiantuntijoille lajimääritykseen, eri tikkalajit kun rummuttelevat eri tahtiin. Sukupuolet erottaa toisistaan koiraan hieman laajempi päälaen punainen alue. Oikea havainto tarvitsee lähempää tarkastelua.

Pikkutikan mahdollisia esiintymisalueita Vuosaaressa ovat Porslahden kosteikon entisen lumenkaatopaikan pystyyn kuolleet ja jo lahoamassa olevat koivupökkelöt, Vartiokylänlahteen laskevan puron tervalepikot ja talviruokintapaikan ympäristö Kurkimoisiossa, merialueella myös järviruokokasvustojen siemenet. Toki myös talvisin missä vain Mustavuoren ja Kangaslammen alueella. Metsänhoidon monimuotoisuus on mielestäni hyvin hoidettu Vuosaaressa. On jätetty maapuita ja muita biodiversiteettiä lisääviä elementtejä puistomaisiin metsiin.

Markku Piipponen