Maailma on seurannut järkytyksellä Venäjän sotatoimia Ukrainassa. Kiovan tapahtumilla voi nähdä yhtymäkohtia omaan historiaamme. Myös Suomen pääkaupunki ja sen siviiliväestö olivat Neuvostoliiton suurpommitusten kohteena helmikuussa 1944.
Tuolloin Neuvostoliitto kohdisti Helsinkiin kolme massiivista ilmapommitusta. Samoihin aikoihin kohteeksi joutuivat myös Tallinna, Dresden ja monet muut Euroopan kaupungit. Lopputulos erosi kuitenkin kuin yö ja päivä. Helsingin kohdalla vain 4–6 prosenttia pommeista osui kohteisiinsa.
Helsingin pelasti erinomainen ennakkovarautuminen niin ilmapuolustuskaluston määrän, modernin tekniikan kuin miehistön koulutuksen muodossa.
Vuosaari oli laajan ilmatorjuntaketjun itäisin lenkki. Vuosaaren kartanon maille sijoitettiin 26.–27.2.1944 ilmatorjuntapatteri, josta käytettiin peitenimeä ”Pommi”.
Vuosaaren tykkipatterin asema oli vaarallinen: se oli ensimmäisenä ottamassa vastaan idästä lähestyvän pommilaivueen osumat. Sen takia siitä on käytetty myös nimitystä ”itsemurhapatteri”. Onni oli kuitenkin myötä: miehistötappioita ei tullut, vaikka yksi kolmesta tykistä vaurioituikin.
Juttu jatkuu kuvan jälkeen…
Vuonna 2017 löydettyjen sotapäiväkirjojen avulla on saatu selville, että patteri sijaitsi 200 metrin päässä Vuosaaren kartanon päärakennuksesta. Miehistöä oli arviolta 40 henkeä ja heitä majoitettiin kartanon rakennuksiin.
Vuosaaren tykkipatterin tehtävänä oli estää vihollisen pommikoneiden pääsy Helsingin ylle, mutta se oli myös osa ns. valekaupunkioperaatiota. Tykkipatteri nimittäin sijoitettiin tarkoituksella kantakaupungista katsottuna ”kauas itään”, jotta viholliskoneille annettaisiin virheellinen kuva Helsingin sijainnista. Näin niitä harhautettiin pudottamaan pomminsa harvaanasutuille itäisille takamaille.
Harhautuksen tehostamiseksi sytytettiin eri puolille tuolloin asumatonta Vuosaarta kokkoja, jotta vihollinen erehtyisi luulemaan aluetta palavaksi kantakaupungiksi.
Jokainen harhaan osunut pommi säästi ihmishenkiä ja kaupunkia. Pommien kraattereita on nähtävissä tänäkin päivänä Kallahdenniemen maastossa.
Teksti: Satu Toivonen