Puukiipijä – puusta toiseen syöksyen sukeltava ruokailija

Ravintoa puunrungolta etsivä puukiipijä.

Tässä puunrungolta ravintoa etsivän puukiipijän saattaa bongata myös lintulaudalta ruokailemassa rasvaa, pähkinärouhetta tai siemeniä. Kuva: Tiina Toppila

Leikin tyttäreni kanssa Kallvikintien varren pienessä metsässä, kun aloimme seurata männyn tyvestä ylöspäin kiipeävän puukiipijän (Certhia familiaris) toimia. Hieman talitiaista pienempi, puukiipijöiden heimoon kuuluva lintu kapusi puunrunkoa kiertyen sekä nykien ylös. Välillä se nokki pitkällä, ohuella ja alaspäin kaartuvalla nokallaan ravintoa puunkuorelta.

Etelä-Suomessa vanhoissa kuusikoissa ja sekametsissä sekä joskus puistoissa pesivän linnun pesimäkannaksi on arvoitu 150 000–250 000 paria. Puukiipijää tavataan harvinaistuvana Etelä-Lapissa saakka. Lintu on maassamme heimonsa sekä sukunsa ainoa edustaja, ja se on osittaismuuttaja. Alle puolet yksilöistä muuttaa syys–lokakuussa Suomen lähialueille Itämeren eteläpuolelle. Osa muuttajista suuntaa matkansa Keski-Eurooppaan saakka. Muuttajat palaavat Suomeen maalis–huhtikuussa, ja täällä talvehtivat yksilöt liittyvät syksyisin tiaisten talviparveen.

Laulultaan pajulintua muistuttava puukiipijä sirittää kirkkaalla ja lyhyellä sri-äänellä. Linnulla on elinvoimainen ja rauhoitettu kanta Suomessa, ja se munii huhti–toukokuussa 3–8 munaa. Vain naaras hautoo 14–15 vuorokautta, ja poikaset viihtyvät pesässä 13–18 vuorokautta. Solakka lintu on selkäpuolelta ruskean, mustan ja vaalean kirjava. Puukiipijä muistuttaakin väritykseltään hyvin paljon kaarnanpalaa. Sen alapuoli on valkea, ja kurkun valkeutta lintu käyttää heijastavana peilinä, kun se etsii hyönteisiä kaarnankoloista.

Puukiipijä on helppo erottaa muista linnuista etenemistapansa perusteella: Se siirtyy toisen puunrungon tyveen saavutettuaan ensimmäisen puun puolivälin. Siirtyminen tapahtuu sukeltavalla lennolla, aivan maanrajan tuntumassa. Kallvikintiellä hyönteisiä puunkuoresta nakutellut yksilö meinasi kirjaimellisesti pudota päähämme, niin uhkarohkean ja yllättävän syöksyn se teki seuraavan ateriointipaikkansa luokse.

Teksti: Antti Honkanen
Kuva: Tiina Toppila